MEDITAATIOHAASTE

Yleensä jonkun kriisin kohdatessaan ihminen alkaa etsiä siihen ratkaisua ulkopuolelta. Käydään lääkärin pakeilla, kokeillaan eri lääkkeitä. Jos ne ei toimi, niin sitten saatetaan siirtyä kokeilemaan vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Näin mäkin olen tämän ihottuman kanssa toiminut. Etsinyt apua ulkopuolelta. Mitä jos sitä etsisikin sisäpuolelta? Omasta itsestä? Uskon, että meillä on sisällä kaikki ne vastaukset mitä tarvitaan. Ne pitäisi vaan kaivaa sieltä esiin. Helpommin sanottu kun tehty.

Kaikella on elämässä syynsä ja uskon, että mulle tuli tämä ihosairaus jostakin tietystä syystä. Sitä syytä olen tässä koittanut miettiä ja pähkäillä. Ajatuksia siitä on, mutta mikä niistä on se aito syy? Ajattelen, että kun sen perimmäisen syyn oivaltaa ja tekee tarvittavat muutokset sen perusteella, niin tämä haaste (iho) tulee tarpeettomaksi. Ei siis itse iho, vaan sen sairaus.

Miten sitten selvittää se juurisyy henkiseltä puolelta? Pitää aloittaa matka itseen. Oman pään sisälle. Löytää  uudestaan se oma sisäinen voima, joka on tällä hetkellä kadoksissa. Tuntuu, että tän sairauden myötä olen alkanut menettää sitä mun omaa sisäistä voimaa siitä kuka minä oikeasti olen. Sairaudesta on tullut osa mun identiteettiä, mitä se ei oikesti ole. Nyt olen päättänyt, että tämä homma saa riittää.

Niimpä mä olen päättänyt aloittaa meditaatiohaasteen. Meditoin joka päivä alkaen tästä päivästä ainakin vuoden vaihteeseen asti. Lopetan avun etsimisen ulkopuolelta ja etsin sen itsestäni. Katsotaan miten käy. Haluan ottaa vastuun omasta terveydestäni itse. Koska tämä on mun elämä ja mun fyysinen keho. Ei kenenkään muun. Joten vastuu siitä on mulla. Ja vaikka syytä ei löytyiskään, niin ainakin saa paremman mielenrauhan J

Jotenkin tuli taas herätys tähän hullunkuriseen maailmaan, kun kävin taas kerran uudella ihotautilääkärillä. Naama vaihtu, muttei mikään muu.Tuntuu, että siellä vaan ajetaan ihminen sellaseen nurkkaan, että omasta terveydestä ei saa ottaa vastuuta. Pitäisi vaan sokeasti uskoa siihen, mitä he sulle sanovat ja määräävät.Omilla kokemuksilla ja näkemyksillä ei ole mitään merkitystä. Siinä vaan unohtuu sellanen asia, että minä elän tällä kropalla ja terveydellä tätä elämää. Ei lääkäri. Lääkäri ei joudu elämään sen kanssa jos heidän määräämistään hoidoista tulee sivuvaikutuksia. Mulle nimittäin ehtotettiin, että aloittaisin Sandinmunin käytön. Se on sellanen lääke, joka salpaa sun elimistön oman immuunipuolustuksen kokonaan. Senhaittavaikutukset on hurjat. Uskon, että noiden lääkkeen mukana häviäisi viimesetkin rippeet terveydestä. (Samaa lääkettä käyttävät muun muassa elinsiirtopotilaat, jotta kroppa ei hylkisi siirrännäistä.) Solusalpaajiakin on väläytelty. Toinen mitä mulle meinattiin määrätä oli taas sisäinen kortisonikuuri. Tälle tuli stoppi sillä, että kerroin millaset haittavaikutukset siitä viimeksi tuli. Lääkäri ei enää sen jälkeen uskaltanut sitä mulle määrätä. (Mutta ei puhettakaan, että hän olisi raportuinut haittavaikutukset eteenpäin..). Ihmettin ääneen sitä, että eikö tässä ole mitään hoitosuosituslinjaa kun toinen ihotautilääkäri sanoi, että ei missään nimessä sisäistä kortisonia kun se aiheuttaa pahan rebound efektin sitten kun se loppuu. Mikä tarkottaa sitä, että iho menee vielä pahemmaksi kuin ennen lääkettä. Tähän tämä lekuri totesi, että: ”Noh minä olen tässä oikeassa”. Jaa no mutta niin varmaan se toinenkin lääkäri ajatteli olevansa oikeassa :-D

Tuntuu, että lääkärit ei enää nykymaailmassa kuuntele asiakasta. Ei nähdä ihmistä yksilönä vaan jonain muuna. Ei oikeasti kohdata ihmistä.

No mutta anyway. Turha murehtia sellasia asioita mihin ei voi vaikuttaa. Pitää keskittyä niihin asioihin mitä voi muuttaa. Ja mä oon päättänyt nyt (taas kerran) ottaa vastuun omasta itsestäni ja tehdä kaikkeni, että löytäisin perimmäisen syyn/opetuksen tästä ihosta. Katsotaan miten käy =)

Day 1. Meditaatiohaasteesta alkakoon!

Tässä ihana mielenrauhaa tuottava biisi. Ihanaa oloa kaikille!

Ashana – Om tare.

https://www.youtube.com/watch?v=OA_UUa0WUyE

TYÖHAASTATTELUSTA SYVIIN VESIIN

Olipa tänään päivä jolloin menin työhaastatteluun. Liikuin Helsingin sisällä kohteesta a kohteeseen b eli kommuunista työhaastikseen. Huomasin jo junaa odotellessani, että olin ihan et häh miten täs nyt pitäis olla, mihin miä laitan kädet, miten miä hengaan tässä… Kun mulla ei oo niitä hiton rattaita! Että voi olla ihminen jumittunu kuvioihinsa ja kiinni siinä äidinroolissa unohtaen muut puolet itsestään. Niin kun sillä nyt ois sit jotain väliä, että miltä miä nyt näytän siinä seistessä muitten silmissä.  Vaikka hyppisin tasajalkaa koko junan odottelun ajan. Tää on asia, jonka kanssa oon tässä tehnyt jo pidemmän matkan. Pohdiskellut ja kasvanut. Yrittäny päästää irti ja oppia uutta, mutta ennen kaikkea opetellut hyväksymään itsensä.

Olipa vaan outoa olla ihmisten ilmoilla vieläpä Helsingin ytimessa, yksin.

Miksi sitte ihminen miettii, että miltä näyttää muiden silmissä, jos sillä ei oo kerran mitään väliä? Okei, toisille sillä on paljonkin väliä, esimerkiksi työn takia.

Mulle tää tällänen muiden mielipiteiden miettiminen on osittain jo lapsuudesta asti opittua. Katsellaan muita, tutkitaan miltä ne näyttää ja pahimmillaan vertaillaan, jopa saadaan ylemmyyden tunnetta arvostelemalla (edes oman pään sisällä).

Sen takia joudunkin tekemään aktiivisesti tän asian kanssa töitä, etten vaan lipsahda samaan opittuun malliin. Arvostelemaan muita!

Tänään sain itseni kiinni tästä vanhasta kaavasta ja sitten käänsin sen päässäni positiiviseksi. Mietin muista ihmisistä ja niiden ulkomuodosta vain positiivisia kauniita asioita. Tämä oli yllättävän helppoa. Mutta jouduin tietenkin tekemään sen tietoisesti.

Se mihin haluaisin mieleni kouluttaa on, etten enää edes ikään kuin huomaisi miltä muut näyttävät, vaan pelkästään astin ja koen. Miettimättä ulkoista olemusta.

Nyky-yhteiskunnan koen olevan vaan niin ulkonäkökeskeinen ja tästä syystä moni muukin ajautuu tähän arvostelun sudenkuoppaan. Arvioi omaa hyvyyttään, kauneuttaan, pukeutumistaan, kehon ulkomuotoa jne. muiden kautta. Arvostelee muita pönkittääkseen omaa itsetuntoaan, epävarmuuttaan ja omaa pahaa oloaan. Miten siitä pääsee eroon? Niin kuin voit kouluttautua muutenkin, niin omaa mieltäänkin voi (ja kannattaa) kouluttaa.

Jospa vain tästä lähin hyväksyy ja kunnioittaa, niin itseään kuin muitakin kanssa kulkijoita. Päästää irti arvosteluista.

Kun vanhenee, niin alkaa näköjään huomaamaan tiettyjä omia ajatusmallejaan, joista haluaa päästää irti. Varsinkin kun ne ei vaikuta pelkästään itseen vaan myös tuohon pieneen ihmisen taimeen. Ne kun tarttuu niin herkästi.

Niin miten siellä työhaastiksessa sit meni? No tosi hyvin, kun sieltä Kanarialta palataan, jatkuu tän mamman jumppapuuhat taas.

KODISTA KOMMUUNIIN, KOMMUUNISTA KANARIALLE

Montaa saattaisi kauhistuttaa ajatus muuttaa appivanhempien luokse. Tai ylipäätään toisen nurkkiin muuttaminen ajatuksenakin voisi nostaa karvat pystyyn. En tiedä mikä mua vaivaa, mutta jouduimme ”pakon edessä” tälläistä kokeilemaan, vaan eipä tunnu missään. Ehkä se johtuu siitä, kun tuo meijän vaari ja mumma on niin hippidippi letkeitä tyyppejä, ettei tässä ollut mitään pelottavaa. Ja ollaan jo totuttu mökkeillessä niiden kanssa yhteiseloon.

Muutimme siis kimpsumme ja kampsumme väliaikaisesti meidän omasta kylästä tänne stadin puolelle, vaarin ja mumman kotiin. Tähän päädyimme, koska toisen äitin asuessa vielä täällä ei iho-ongelmista ollut tietoakaan. Sitten se osti ekan oman kodin ja siellä asuessa kaikki alkoi. Eikä mennyt ainakaan parempaan suuntaan kun muutimme uuteen nykyiseen kotiimme. Joten tää on vähän niin kun paluu juurilleen, ehhehe.

Ollaan myös kuultu sekä luettu ettei koneellinen ilmanvaihto ainakaan helpota iho-ongelmia. Ja tällainen kun löytyy sekä nykyisestä, että aikaisemmasta kodistamme. Myös kodit ovat olleet uusia tai nykyinen lähes uusi. Ilmeisesti myös nykyiset rakennusmateriaalit voivat iho-oireita herkille aiheuttaa. Ja se tässä toisen äidin keississä on myös outoa, että jos olemme olleet ulkomailla ihoa parantelemassa palaa oireet jo samana päivänä tai muutamassa päivässä kun kotiudumme. Käsittääkseemme normaalisti atoopikon iho pysyy edes tovin parempana ilmastohoidon jälkeen!? Ehei vaan ei tuon toisen äitin. Sen maanpäällinen helvetti palaa heti takaisin. Arvatkaa paljo se tykkää Suomesta?

Joo, me ollaan puhuttu siitä ulkomaille muutosta, mutta jotenkin se vaan on ollut vaikeaa toteuttaa. Ts. uskaltaa. Kuitenkin ystävien ja perheiden (lue tukiverkon) asuessa täällä koto Suomessa. Tiedän, että pitää ajatella sen olevan mahdollisesti vain väliaikaista. Jotenkin sitä on vaan ihminen niin mukavuuden ja varmuuden haluinen.

 Koska me (minä) ei olla tarpeeksi rohkeita ihan virallisesti (vielä) ulkomaille muuttamaan niin myö taas lähdetään kuitenkin talvea pakoon 3:ksi kuukaudeksi. Kanarialle tällä kertaa. Viime talvena me oltiin pari kk:tta manner Espanjassa, siitä voit lukea vaikkapa täältä. Ja nyt toivottavasti kohteessa jossa voisi myös uida ja ottaa aurinkoa, ainakin useemmin. Merivesi oli meinaan pikkasen liian kylmää helmi- maaliskuussa aurinkorannikolla.

Kanarialle pakoonkin mua joutu hetken taivuttelemaan, tai no kyllähän tämmösiä juttuja nyt joutuu vähän sulatella, eikö? Muttei appivanhemmille muuttoa, köhöm.

Moni on et: hei vähä siistii pääsee pois täältä ja reissuun ja ja.. Mutta on se ainakin mulle iso juttu, kun ei enää kavereita ja asut erilaisessa ympäristössä taaperon kanssa. Sen kanssa kun on kuitenkin muodostunut omat jutut ja rutiinit. No nii nythän miä kuulostan jo ihan kalkkikselta. Oon miä oikeesti ihan reipas ja ja ja.. Kelle mä tässä selittelen?