PYSÄHTYMISEN VOIMA

Tässä meditaatiohaasteeni myötä olen alanut ymmärtää pysähtymisen voimaa. Sitä, että oikeasti pysähtyy. Lakkaa elämästä menneessä ja tulevassa. On tässä hetkessä. Arjessa se helposti unohtuu. Mielessä pyörii kaikki ne asiat mitkä pitäisi hoitaa tai sitten miettii mitä päivän aikana on tapahtunut. Tai mitä huominen tuo tullessaan. Mutta ei ole oikeasti läsnä tässä hetkessä ja siinä mitä sillä hetkellä tekee.

Meditaation ja joogan myötä tuntuu, että pystyn paremmin oikeasti keskittymään ja olemaan läsnä siinä mitä teen. Koitan kohdata ihmiset oikeasti. Nähdä heidät. Oli sitten kyse kavereista tai perheestä. Olen huomannut, että saan paljon enemmän irti myös lapsen kanssa touhuamisesta. Kun oikeasti katson, näen ja koen kaikilla aisteilla. Tässä hetkessä. Jotenkin huomaa eron sillä, että suorittaako asioita vai näkeekö ja kokeeko ne oikeasti.

Milloin olet oikeasti katsonut toista ihmistä? Nähnyt hänet? Aistinut hänet? Katsonut oikeasti silmiin, keskittynyt ja kuunnellut? Mitä hän sulle kertoo ja mitä sanojen takana on?

Mun työ on välillä tosi kiireistä ja intensiivistä. Siinä unohtuu jo ihan perustarpeetkin kuten syöminen ja vessassä käyminen. Siinä menee tietynlaiseen flow-tilaan ja on siihen täysin uppoutuneena. Olen koittanut tuoda pysähtymistä myös työpäiviin. Välillä auttaa jo ihan se, että muistaa hengittää. Syvään. Pyrkii tietoisesti laskemaan stressitasoaan ja rauhottamaan hermostoa. Se oikeesti auttaa.

Nykyään on myös niin paljon ärsykkeitä, mitkä tekee olon levottomaksi. Telkkari, kännykän räpläys yms. Jos on pienikin hetki, niin se pitäisi heti täyttää jollain. Tsekkaa kännykällä facen tai instagramin. Onko sinne tullut jotain uutta? Tai tsekkaa uutiset. Mitä jos tässä toimisikin toisin? Ei täyttäisi niitä päivässä olevia pieniä hetkiä uusilla ärsykkeillä vaan keskittyisikin rauhottumiseen? Uskon, että näin toimittaessa moni meistä voisi paljon paremmin.

Olen huomannut jo näinkin lyhyen meditaatiotreenin auttaneen tosi paljon siihen, että mieli on paljon selkeämpi ja rauhallisempi. On vaan yksinkertaisesti parempi olla. Osaa olla enemmän kiitollinen. Jaksaa valita olevansa onnellinen. Koska se on oikeesti valintakysymys. Päätätkö, että tästä tulee hyvä päivä vai annatko jonkun tapahtuman "pilata sun päivän"? Kukaan ei oikeasti voi pilata sun päivää, ei kukaan muu kuin sä itse. Sulla on se voima valita.

Miten valitset tänään? Mä valitsen, että tästä tulee ihana päivä =)

MEDITAATIOHAASTE

Yleensä jonkun kriisin kohdatessaan ihminen alkaa etsiä siihen ratkaisua ulkopuolelta. Käydään lääkärin pakeilla, kokeillaan eri lääkkeitä. Jos ne ei toimi, niin sitten saatetaan siirtyä kokeilemaan vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Näin mäkin olen tämän ihottuman kanssa toiminut. Etsinyt apua ulkopuolelta. Mitä jos sitä etsisikin sisäpuolelta? Omasta itsestä? Uskon, että meillä on sisällä kaikki ne vastaukset mitä tarvitaan. Ne pitäisi vaan kaivaa sieltä esiin. Helpommin sanottu kun tehty.

Kaikella on elämässä syynsä ja uskon, että mulle tuli tämä ihosairaus jostakin tietystä syystä. Sitä syytä olen tässä koittanut miettiä ja pähkäillä. Ajatuksia siitä on, mutta mikä niistä on se aito syy? Ajattelen, että kun sen perimmäisen syyn oivaltaa ja tekee tarvittavat muutokset sen perusteella, niin tämä haaste (iho) tulee tarpeettomaksi. Ei siis itse iho, vaan sen sairaus.

Miten sitten selvittää se juurisyy henkiseltä puolelta? Pitää aloittaa matka itseen. Oman pään sisälle. Löytää  uudestaan se oma sisäinen voima, joka on tällä hetkellä kadoksissa. Tuntuu, että tän sairauden myötä olen alkanut menettää sitä mun omaa sisäistä voimaa siitä kuka minä oikeasti olen. Sairaudesta on tullut osa mun identiteettiä, mitä se ei oikesti ole. Nyt olen päättänyt, että tämä homma saa riittää.

Niimpä mä olen päättänyt aloittaa meditaatiohaasteen. Meditoin joka päivä alkaen tästä päivästä ainakin vuoden vaihteeseen asti. Lopetan avun etsimisen ulkopuolelta ja etsin sen itsestäni. Katsotaan miten käy. Haluan ottaa vastuun omasta terveydestäni itse. Koska tämä on mun elämä ja mun fyysinen keho. Ei kenenkään muun. Joten vastuu siitä on mulla. Ja vaikka syytä ei löytyiskään, niin ainakin saa paremman mielenrauhan J

Jotenkin tuli taas herätys tähän hullunkuriseen maailmaan, kun kävin taas kerran uudella ihotautilääkärillä. Naama vaihtu, muttei mikään muu.Tuntuu, että siellä vaan ajetaan ihminen sellaseen nurkkaan, että omasta terveydestä ei saa ottaa vastuuta. Pitäisi vaan sokeasti uskoa siihen, mitä he sulle sanovat ja määräävät.Omilla kokemuksilla ja näkemyksillä ei ole mitään merkitystä. Siinä vaan unohtuu sellanen asia, että minä elän tällä kropalla ja terveydellä tätä elämää. Ei lääkäri. Lääkäri ei joudu elämään sen kanssa jos heidän määräämistään hoidoista tulee sivuvaikutuksia. Mulle nimittäin ehtotettiin, että aloittaisin Sandinmunin käytön. Se on sellanen lääke, joka salpaa sun elimistön oman immuunipuolustuksen kokonaan. Senhaittavaikutukset on hurjat. Uskon, että noiden lääkkeen mukana häviäisi viimesetkin rippeet terveydestä. (Samaa lääkettä käyttävät muun muassa elinsiirtopotilaat, jotta kroppa ei hylkisi siirrännäistä.) Solusalpaajiakin on väläytelty. Toinen mitä mulle meinattiin määrätä oli taas sisäinen kortisonikuuri. Tälle tuli stoppi sillä, että kerroin millaset haittavaikutukset siitä viimeksi tuli. Lääkäri ei enää sen jälkeen uskaltanut sitä mulle määrätä. (Mutta ei puhettakaan, että hän olisi raportuinut haittavaikutukset eteenpäin..). Ihmettin ääneen sitä, että eikö tässä ole mitään hoitosuosituslinjaa kun toinen ihotautilääkäri sanoi, että ei missään nimessä sisäistä kortisonia kun se aiheuttaa pahan rebound efektin sitten kun se loppuu. Mikä tarkottaa sitä, että iho menee vielä pahemmaksi kuin ennen lääkettä. Tähän tämä lekuri totesi, että: ”Noh minä olen tässä oikeassa”. Jaa no mutta niin varmaan se toinenkin lääkäri ajatteli olevansa oikeassa :-D

Tuntuu, että lääkärit ei enää nykymaailmassa kuuntele asiakasta. Ei nähdä ihmistä yksilönä vaan jonain muuna. Ei oikeasti kohdata ihmistä.

No mutta anyway. Turha murehtia sellasia asioita mihin ei voi vaikuttaa. Pitää keskittyä niihin asioihin mitä voi muuttaa. Ja mä oon päättänyt nyt (taas kerran) ottaa vastuun omasta itsestäni ja tehdä kaikkeni, että löytäisin perimmäisen syyn/opetuksen tästä ihosta. Katsotaan miten käy =)

Day 1. Meditaatiohaasteesta alkakoon!

Tässä ihana mielenrauhaa tuottava biisi. Ihanaa oloa kaikille!

Ashana – Om tare.

https://www.youtube.com/watch?v=OA_UUa0WUyE

TYÖHAASTATTELUSTA SYVIIN VESIIN

Olipa tänään päivä jolloin menin työhaastatteluun. Liikuin Helsingin sisällä kohteesta a kohteeseen b eli kommuunista työhaastikseen. Huomasin jo junaa odotellessani, että olin ihan et häh miten täs nyt pitäis olla, mihin miä laitan kädet, miten miä hengaan tässä… Kun mulla ei oo niitä hiton rattaita! Että voi olla ihminen jumittunu kuvioihinsa ja kiinni siinä äidinroolissa unohtaen muut puolet itsestään. Niin kun sillä nyt ois sit jotain väliä, että miltä miä nyt näytän siinä seistessä muitten silmissä.  Vaikka hyppisin tasajalkaa koko junan odottelun ajan. Tää on asia, jonka kanssa oon tässä tehnyt jo pidemmän matkan. Pohdiskellut ja kasvanut. Yrittäny päästää irti ja oppia uutta, mutta ennen kaikkea opetellut hyväksymään itsensä.

Olipa vaan outoa olla ihmisten ilmoilla vieläpä Helsingin ytimessa, yksin.

Miksi sitte ihminen miettii, että miltä näyttää muiden silmissä, jos sillä ei oo kerran mitään väliä? Okei, toisille sillä on paljonkin väliä, esimerkiksi työn takia.

Mulle tää tällänen muiden mielipiteiden miettiminen on osittain jo lapsuudesta asti opittua. Katsellaan muita, tutkitaan miltä ne näyttää ja pahimmillaan vertaillaan, jopa saadaan ylemmyyden tunnetta arvostelemalla (edes oman pään sisällä).

Sen takia joudunkin tekemään aktiivisesti tän asian kanssa töitä, etten vaan lipsahda samaan opittuun malliin. Arvostelemaan muita!

Tänään sain itseni kiinni tästä vanhasta kaavasta ja sitten käänsin sen päässäni positiiviseksi. Mietin muista ihmisistä ja niiden ulkomuodosta vain positiivisia kauniita asioita. Tämä oli yllättävän helppoa. Mutta jouduin tietenkin tekemään sen tietoisesti.

Se mihin haluaisin mieleni kouluttaa on, etten enää edes ikään kuin huomaisi miltä muut näyttävät, vaan pelkästään astin ja koen. Miettimättä ulkoista olemusta.

Nyky-yhteiskunnan koen olevan vaan niin ulkonäkökeskeinen ja tästä syystä moni muukin ajautuu tähän arvostelun sudenkuoppaan. Arvioi omaa hyvyyttään, kauneuttaan, pukeutumistaan, kehon ulkomuotoa jne. muiden kautta. Arvostelee muita pönkittääkseen omaa itsetuntoaan, epävarmuuttaan ja omaa pahaa oloaan. Miten siitä pääsee eroon? Niin kuin voit kouluttautua muutenkin, niin omaa mieltäänkin voi (ja kannattaa) kouluttaa.

Jospa vain tästä lähin hyväksyy ja kunnioittaa, niin itseään kuin muitakin kanssa kulkijoita. Päästää irti arvosteluista.

Kun vanhenee, niin alkaa näköjään huomaamaan tiettyjä omia ajatusmallejaan, joista haluaa päästää irti. Varsinkin kun ne ei vaikuta pelkästään itseen vaan myös tuohon pieneen ihmisen taimeen. Ne kun tarttuu niin herkästi.

Niin miten siellä työhaastiksessa sit meni? No tosi hyvin, kun sieltä Kanarialta palataan, jatkuu tän mamman jumppapuuhat taas.

KODISTA KOMMUUNIIN, KOMMUUNISTA KANARIALLE

Montaa saattaisi kauhistuttaa ajatus muuttaa appivanhempien luokse. Tai ylipäätään toisen nurkkiin muuttaminen ajatuksenakin voisi nostaa karvat pystyyn. En tiedä mikä mua vaivaa, mutta jouduimme ”pakon edessä” tälläistä kokeilemaan, vaan eipä tunnu missään. Ehkä se johtuu siitä, kun tuo meijän vaari ja mumma on niin hippidippi letkeitä tyyppejä, ettei tässä ollut mitään pelottavaa. Ja ollaan jo totuttu mökkeillessä niiden kanssa yhteiseloon.

Muutimme siis kimpsumme ja kampsumme väliaikaisesti meidän omasta kylästä tänne stadin puolelle, vaarin ja mumman kotiin. Tähän päädyimme, koska toisen äitin asuessa vielä täällä ei iho-ongelmista ollut tietoakaan. Sitten se osti ekan oman kodin ja siellä asuessa kaikki alkoi. Eikä mennyt ainakaan parempaan suuntaan kun muutimme uuteen nykyiseen kotiimme. Joten tää on vähän niin kun paluu juurilleen, ehhehe.

Ollaan myös kuultu sekä luettu ettei koneellinen ilmanvaihto ainakaan helpota iho-ongelmia. Ja tällainen kun löytyy sekä nykyisestä, että aikaisemmasta kodistamme. Myös kodit ovat olleet uusia tai nykyinen lähes uusi. Ilmeisesti myös nykyiset rakennusmateriaalit voivat iho-oireita herkille aiheuttaa. Ja se tässä toisen äidin keississä on myös outoa, että jos olemme olleet ulkomailla ihoa parantelemassa palaa oireet jo samana päivänä tai muutamassa päivässä kun kotiudumme. Käsittääkseemme normaalisti atoopikon iho pysyy edes tovin parempana ilmastohoidon jälkeen!? Ehei vaan ei tuon toisen äitin. Sen maanpäällinen helvetti palaa heti takaisin. Arvatkaa paljo se tykkää Suomesta?

Joo, me ollaan puhuttu siitä ulkomaille muutosta, mutta jotenkin se vaan on ollut vaikeaa toteuttaa. Ts. uskaltaa. Kuitenkin ystävien ja perheiden (lue tukiverkon) asuessa täällä koto Suomessa. Tiedän, että pitää ajatella sen olevan mahdollisesti vain väliaikaista. Jotenkin sitä on vaan ihminen niin mukavuuden ja varmuuden haluinen.

 Koska me (minä) ei olla tarpeeksi rohkeita ihan virallisesti (vielä) ulkomaille muuttamaan niin myö taas lähdetään kuitenkin talvea pakoon 3:ksi kuukaudeksi. Kanarialle tällä kertaa. Viime talvena me oltiin pari kk:tta manner Espanjassa, siitä voit lukea vaikkapa täältä. Ja nyt toivottavasti kohteessa jossa voisi myös uida ja ottaa aurinkoa, ainakin useemmin. Merivesi oli meinaan pikkasen liian kylmää helmi- maaliskuussa aurinkorannikolla.

Kanarialle pakoonkin mua joutu hetken taivuttelemaan, tai no kyllähän tämmösiä juttuja nyt joutuu vähän sulatella, eikö? Muttei appivanhemmille muuttoa, köhöm.

Moni on et: hei vähä siistii pääsee pois täältä ja reissuun ja ja.. Mutta on se ainakin mulle iso juttu, kun ei enää kavereita ja asut erilaisessa ympäristössä taaperon kanssa. Sen kanssa kun on kuitenkin muodostunut omat jutut ja rutiinit. No nii nythän miä kuulostan jo ihan kalkkikselta. Oon miä oikeesti ihan reipas ja ja ja.. Kelle mä tässä selittelen?

PÄIVÄ KOTIÄIDIN ELÄMÄSTÄ

Mitä sitä kotiäiti hoitovapaalla kotona sitten puuhailee.. no tsekkaappa tästä:

klo 6:50 herätys
Haen Minin aamumaidoille viekkuun ja eiku ylös ja kontaten syöttötuolille:
"Mutsi hei, saaks täällä mitään kunnon aamupalaa vai ei!?"
Mini leikkimään -> äiti pääsee syömään.
Sitten touhuillaan leikitään ja soitetaan.

Mini näyttää, että nyt otetaan tuo salkku ja sitten salkun sisältö levitetään ympäri huonetta.

klo 8:45 vaunulenkille
Mini nukkuu -> äiti pääsee tekemään ruokaa.
Pyykit koneeseen hop.
Päiväkotihakemuksen rustailua ja lähetys. (Miten tän vauvan voi muka hoitoon laittaa? No okei vuoden päästä tää on jo varmaan kävelevä ja jutteleva vauva.)
Kasvimaalta sadonkorjuuta.
Pyykkien ripustusta.

klo 10:45 mini herää
Ja on heti tietysti nälkäinen, me lounastetaan yhdessä.
Sitten on taas äiti-mini-laatuaikaa, leikkien, duploja kooten ja kirjoja katsellen.
Vaihdetaan yhdessä puhtaat lakanat.
Minille välipalaa ja äitille teetä

klo 13:50 vaunulenkille
Mini nukkuu -> äiti imuroi.
Laittaa lisää pyykkikoneeseen.
Äiti leipoo porkkanakakun.
Lakanapyykit kuivuriin.

klo 16:50 mini herää.
Me syödään yhdessä.
Toinen äiti tulee kotiin <3

klo 17:30 saadaan ihana ystävä kylältämme kylään.
Syödään porkkanakakkua ja turistaan.

klo 18:00 mulle tulee "kirppis-shoppailija" kylältä.

Jatketaan ystävän kanssa jutustelua.. ja mini saa iltapuuron.
Minille iltapuuhat ja nukkumaan

klo 19:30 mini nukkuu
-> äiti yrittää jeesata toisen äitin ihon (lue kutinan) kanssa puoli tuntia.

klo 20:00
uppodun tähän kirjottamaan tätä päivän antia teille.

Ihan huikeeta on se, että vihdoin oikeesti pystyn edes puuhastella, kun Mini nukkuu.
Se minkä takia tätä rustailen, ei oo todellakaan se, että  kalastelisin jotain vuoden mutsi titteliä. Vaan katottiin eilen illalla Armanin viimeinen ristiretki, niin sai taas vähän kuvakulmaa tähän omaan arkeen ja eloon. Tää päivä oli todellaki ihanaa nautiskelua, kun pitää mielessä että toisilla ei edes ole kotia mitä imuroida, eikä paljon muutakaan. Arvostusta tai toimeentuloa.
Toi ohjelma on ihan näiden äitien lemppariohjelmia. Samalla niin kamalaa ja ahistavaa, mutta myös herättävää ja kasvattavaa. Siitä voi saada kyllä pienoisen ahistuksen, kun näkee niin suurta vääryttä etkä voi itse asialle mitään.
Ja taas sain siitä muistutuksen, että raha se on joka tähän maailmaan näitä ongelmia luo. Eikä itsessään raha vaan se rahanhimo.

Tästä otankin itselleni tavoitteeksi, etten valita ihan pienistä ja yritän olla haluamatta koko ajan jotain lisää. Mulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Tässä ja nyt!

UNIKOULUA KOLMEN NAISEN KODISSA

Koska näiden nukkumisten tai siis nukkumattomuuksien äärellä taistelee varmasti moni muukin vanhempi niin kirjoittelen meidän kokemuksen unikoulusta.
No ekan kerranhan me tää jo tehtiin silloin Espanjassa viime talvena ja siellä Mini nukkuikin jo muutamat ns. täydet yöt. No mitäs sitten kävikään.. Mini oli kipeä jossain välissä kun palattiin Suomeen ja heräsi yöllä itkemään kipeää oloaan, jolloin tää äiti heltyi ja antoi tissiä. Ja siitä se sitte taas lähti, meinaan yösyötöt. Pikkuhiljaa se lipsui takas siihen pari kertaa yössä syöttöön.

Minin ollessa 10kk aloin pikkuhiljaa vain syöttöjen sijasta antamaan tuttia, kun tiesin ettei se enää maitoja tarvitse. Onhan siihen vaan niin ihana nukahtaa kun saa taas vähän tissiä suuhun, mutta äitistä tuntui, että tää homma on jo taputeltu. Mini oli mummillakin pari kertaa yökylässä ja siellä heräsi vaan kerran yössä ja tutin saatua nukahti nätisti. Miksei kotona?
Sitten tossa 11kk korvilla alkoi äitillä nää yhdentoista kuukauden univelat painamaan ja aloin miettiä miten ihanaa ois nukkua ittekkin koko yöt.
Tiesin että ainoa mikä auttaa on unikoulu.

Suurin ongelma meillä ei siis ollu ees itse yöt vaan se, että iltaisin meillä saattoi mennä itse nukuttamiseen 2-3 tuntia. Syystä että, illalla annan


Minille iltamaidot ja sitten laitan sen hyvin väsyneenä sänkyyn. Kuin taikaiskusta kun jo pää kosketti sänkyä, tämä hyvin väsynyt tyyppi on yhtäkkiä kuin mikäkin party animal. Me ei vaan tajuttu mikä hitto siinä oli. Se oli kuin joku leikki ois alkanu. Tyyppi nous koko ajan seisomaan ja pelleili ja kikatti vaan. Me parhaamme mukaan laitettiin muksu takasin makuulle ja pidettiin kädelläkin aloillaan ettei heti nousisi uudestaan. Usein todella huonolla menestyksellä. Yritettiin pysyä itse rauhallisina ja hyssyteltiin, ei auttanu ei. Ja tehtiin homma aina samalla rutiinilla. Mutta auta armias jos yritit livahtaa pois huoneesta puoliunisen muksun luota niin siellä oltiin kuin tikan poikanen pystyssä ja hirveä huuto! Mini siis juoksutti meitä ihan 6-0.
Pahimmillaan siis alotettiin nukuttaminen klo 19 ja tätä peliä jatkui klo 22:30 asti. Tähän oli siis saatava loppu. Äitien oma-aika meinaan pikkasen kärsi tässä touhussa.


Mummille tai mammallehan tätä peliä ei pidetty, tietenkään.


Sitten me vaan päätettiin että, laitetaan samalla rutiinilla Mini nukkumaan. Ensin iltamaidot, sitten siinä ollaan hetki ja silitetään, toivotetaan hyvät yöt ja jos alkaa tää pelleily niin äiti lähtee pois.
No tietenkin se jossain välissä sitten taas alkoi. Pois huoneesta ja ovi kiinni. Huutohan siitä seurasi. Me oltiin kuitenkin päätetty, että nyt me pysytään tiukkoina eikä mennä sinne enää. Oltiin meinaan monesti aiemmin hellytty jonkun vartin huudon jälkeen ja menty huoneeseen.
Nyt oltiin sovittu ettei kumpikaan mene ja ollaan tässä nyt yhdessä toinen toistemme tukena.
Itkua kesti about 20-30 minuuttia, jonka jälkeen pieni nyyhkyttävä kääryle nukkui sängyssään. Sydäntä riipaisevaa! Itkuakaan ei ollu todellakaan helppo kuunnella. Sitä kun yritti tulkita niin se vaan kuulosti äitin korvaan muka hädältä. Mut nou, ainoa hätä sillä oli se kun ei nää äitiä ja ei saa nukahtaa sen läsnäollessa.

Ja sitten sama homma yöllä, kerran annoin tutin ja sitten jos ei siihen tyydy niin annettiin itkeä. Ja sinne se taas vaan nukahti.
Tajusin sitten siinä myös, ettei jokaisesti heräämisestä sinne edes kannattanu mennä. Tyyppi saattoi laulella siellä puolikin tuntia aamuyöstä ja sitten nukahti taas omineen takaisin.

Seuraavana iltana sama kuvio. Itkukaan ei enää kestänyt kuin 10 minsaa ja kerta kerran jälkeen helpottui ja sitten yhtenä ilta, ei enää itkua! Sinne se jää nätisti ilman pelleilyä laulamaan "unilauluaan". Ja nukahtaa omineen.
Yöt ne vaan alkoi mennä siihen että Mini heräs klo 5-7 välillä. Tähän aikaan käyn sen sieltä hakemassa viekkuun ja annan siinä  aamumaidot. Jos herätys on tapahtunu siinä viiden korvilla niin Mini nukahtaa vielä uudestaan. Jos taas seiskan pintaan, jää tyyppi makoilemaan hetkeks äitin viereen maitojen jälkeen ja sitten aloittaa peuhaamisen siinä.

Ja mikä parasta tää autto myös päiväunille nukahtamiseen. Kai se vaan tajus et "hei voin nukahtaa eikä mun tarvii sinnitellä täällä hereillä". Kun päivisinkin kärräsin muksua ympäri kylää 40 minsaa, että sain sen nukahtamaan. Ja itelleni sen 20 minsaa aikaa. Eeehanaa.

kuvat Petri Ukkonen

Tällänen oli meidän unikoulu. Onko siellä hoidettu tää homma miten? Kommentoi  ja kerro rohkeesti! Sunkin kertomuksesta voi olla jeesiä jollekkin toiselle.

1-VUOTIAANA ON HYVÄ OLLA

Eilen meillä oli niin sanotusti tupa täynnä. Täällä juhlittiin meidän Minin aka pikkupantterin 1 vuotissyntymäpäiviä. Oikeesti juhlat piti olla jo viime viikonloppuna, mutta meillähän oli kylässä ihana uusi tuttavuus enterorokko tossa toissaviikolla, joten juhlat jouduttiin siirtämään.

Onneksi suurin osa vieraista pääsi tulemaan silti. 

Tässä nyt sitten kuvien muodossa tota eilistä meininkiä, teemoineen päivineen. 

Vaikka Mini rakastaa saippuakuplia ja niitä harjotellaan puhaltamaan harva se päivä, ei tuo puhallus ihan vielä suju. Äiti joutu pikkasen jeesaamaan tossa kynttilähommassa.

      

Päikkäreiden jälkeen iltapäivällä saapui vielä lisää vieraita ja sehän meinasi lisää lahjoja! Paljon ihania lahjoja tulikin. Niin äitin kuin Minin mielestä.
Tässä meidän trubaduuri ottaa ensikosketusta ukuleleen ja äiti on ainakin jo ihan vakuuttunut. Pitäähän sitä jo vaihtaa soitinta kun nyt jo rummut, piano ja marakassit on hallussa. Tää oli siis todella mieluinen lahja ja äiti ootteleekin milloin toi Mini opettaa äitiä soittamaan.

Tietty tän pitää alkaa nyt kattomaan Youtubesta näitä tutorial-videoita, että osaa ees yhen biisin rämpyttää. Sit kun vielä osais virittää tuon vehkeen.

Kiitos vielä ihanat vieraat, ilman teitä ei olis ollu juhlia!

MÄÄRITTELEMÄTÖN KESÄTAUKO LOPPUU NYT!

HEI NYT ILON KILJAHDUKSIA, HYPPELYÄ JA TUULETUSTA. Meinaan Mini on oppinut nukkumaan, joten äitilläkin on sitä kauan unelmoitua omaa-aikaa.
Tää kirjotustauko on johtunut yksinkertaisesti siitä, että tässä vielä ihan kuukausi sitten päivisin nukutin Miniä 40 minuuttia ja hän palkitsi äitin tästä ponnistelusta 20min unilla. Tätä iloa siis oli 2 x /pvä. Siinä ei paljon siivoiltu, tehty ruokaa, rentouduttu saati kirjoteltu blogia.

Mutta nyt kun on unikoulut pidetty, nukkuu Mini yöt nätisti aamuun asti, ja siitä kaupanpäällisinä alkoi myös kunnon päiväunet.
Koulutusta Mini vaati myös itsekseen nukahtamiseen. Iltaisin meillä on parhaillaan mennyt 3 tuntia tähän ihanaan puuhaan. Nyt se jo huiskuttaa kädellä, että "mutsi hei voitko lähtee". Ja vilkutus vielä. Kiitos ja hei. Todellakin voin lähtee.

Tänään vietettiin ihan huiput 1-vuotissynttärit. Kuvia laitan myöhemmin meidän Pikku-pantterin teemajuhlista. Toinen äiti päätti teemaan ja se sopi meidän Minille kuin nenä päähän.

Tässä kuitenkin pari maistiaista Minin ihanista 1-vuotiskuvista, jotka on kummin käsialaa.

            

Kuvat: Petri Ukkonen

JOKISEIKKAILU SUOMEN AMAZONILLA

Nyt se sitten tapahtui. Vihdoin. Mä pääsin melomaan! Jei! Ja vielä ihan parhaassa seurassa. Ostin tosiaan pari kuukautta sitten mun ikioman pumpattavan barbaran. Siis kajakin. Nyt sitten pääsin sitä käyttämään.

Tarkotuksena oli lähteä melomaan suvisaariston tienoilta Stora Herrön saarelle ja viettää siellä yö eräillen. Mulla on ollut suunnitelmissa lähteä sinne jo pari vuotta. Toteutus on vaan uupunut. Nyt sitten oltiin kaverin kanssa lähdössä sinne ja kamat oli jo pakattu ja kaikki oli valmista lähtöön. Kunnes katsoin vielä kerran säätiedotuksen. Ei prkle. Siellähän se sitten oli. Kovantuulenvaroitus, 14 m/s..Se siitä sitten. Plan Beetä meillä ei vielä ollut.

Ei muuta kun uutta suunnitelmaa keksimään. Kaveri ja minä ollaan kumpikin vähän mitä sitä nyt sanoisi, päättämättömiä. Päätösten teko ei kuulu ihan meiän vahvimpiin piirteisiin. Mutta lopulta me saatiin päätettyä, että mihin me nyt sitten mennään. (Vaati vielä yhden epäonnistuneen lähtöyrityksen ennen sitä). Kohteeksi tuli  Suomen amazon. Siuntionjoki.

Noh ei muuta kun kajakki ja kamat autoon ja menoksi. Päätettiin, että lähetään matkaan Siuntion Rantasipi hotellin laiturilta kun se oli sopivassa kohdin jokea. Ajettiin sitten sinne parkkikselle huomataksemme, että missäs hitossa se järvi oikein on. Jotain sinistä siinti kaukana taivaanrannassa. Siis todella kaukana..kun nyt oltiin tultu sinne asti ni ei muuta ku tarpomaan, kajakin kanssa ja kaikkien kamojen kanssa. Ja voin kertoa, matka laiturille veden ääreen oli piiiiiiitkä. Ainakin se siltä tuntui kun raahattiin sitä kajakkia helteessä. Mutta me päästiin perille. Lopulta. Ja oltiin jo tässä vaiheessa niin hiestä märkiä, että ei siinä muu auttanut ku mennä uimaan. Alasti. Koska eihän me tietenkään haluttu kastella meiän biksuja vielä tässä vaiheessa matkaa. Siinä me sitten käytiin hotellin laiturilta naku-uinnilla. Pari juoksijaa meinas tulla häiritsemään meiän rauhaa, mutta onneks ne päätti kääntyä just eri suuntaan.

Nakuilun jälkeen me sitten viimein päästiin matkaan. Maisemat oli mahtavat ja ilma mitä parhain.

Reitti oli todella kivaa mutkittelevaa joenvartta ja se kulki parin pienen järven yli.  Keskellä reissua oli yksi koski, jonka ohi piti kajakki kantaa (Sjundbyn kohdalla). Siellä oli myös tosi kiva kahvila, josta olis saanut kotitekoista jätskiä sun muuta. Sitä meille mainosti toiseen suntaan matkaavat melojat. Mutta eihän me nyt niin viisaita oltu, että meillä rahaa olis ollut mukana. Mutta onneksi meillä oli omat eväät.

Alla vielä reitti kokonaisuudessaan.

Reitin lopussa törmättiin vielä yhteen pieneen haasteeseen. Sulkuun. Ei löydetty mistään narua mistä olis pitänyt vetää, jotta sulkuportti aukeis. Meidän onneks toiselta puolelta tuli just pari veneilijää niin päästiin toiselle puolelle. Sitten ei muuta ku kajakki kasaan ja kotia kohti.

Ehdottomasti sellanen reissu jonka voisi tehdä uudestaan. Ei muuta kuin seuraavaa kohdetta etsimään. Ehkä vihdoin se Stora Herrön reissu?

LOMALLA ON NIIN HITON KIIRE

Tiiättekö kun on lomalla, niin silloin on kiireisempi kuin koskaan? Jos ette tiiä, niin minäpä kerron miten sellasen kiireen saa aikaseks. Ei sinäänsä, ettäkö sellasta ehdoin tahdoin haluttaisiin MUTKU.. Kolme naista ei meinaan oo kun aina piipahtanu kotona tän kuukauden sisällä.

Oltiin kesäkuussa kaks viikkoa Kreikassa Korfun saarella. Siitä kyllä kerron lisää myöhemmin ja millaista on matkustaa 9kk:sen Minin kanssa. Äidit hyvin kiireisenä Mini kyllä osasi pitää, kun vauhtia on jo aikalailla tossa Minin turbomoottorissa. Vietettiin myös yks yö paikallisessa sairaalassa.

Kotiin kun päästiin oli meillä vielä yksi kappale kipeää Miniä, joka ei viihtyny kun äitin sylissä ja kitisi 24/7 kipeää oloaan.
Edelleen sillä on sellanen äiti-vaihe menossa, että koko ajan on päästävä syliin ja äitin oltava näköetäisyydellä. Se tekee kaikesta toiminnasta pikkasen haastavaa tai ainakin kiireistä.
Eikä Minissä ollu tarpeeks sairastelua vaan toinen äiti sai ihanan ruokamyrkytyksen ja oli sen kourissa pari päivää. Ja minä koitin selvitä näiden kahden sairaan tyypin kanssa. Ei ollu häävii!

Juhannustahan ei voi kotona viettää, vaan mökillehän suomalaisen on päästävä. Koska järvi, sauna ja hiljaisuus. Tai toisilla kalja, kaverit ja rokki. Ei meillä, ehei.
No juhannuksesta kun selvittiin, niin eiku kotia pakkaamaan, jotta päästään taas reissaamaan seuraavaan kohteeseen. Eli mun kotikaupunkiin Kotkaan. Kahen päivän aikana sitä kerettiin näkemään iso-mummoa ja iso-vaaria, mammaa ja pappaa, tätiä ja sen uutta poikaystävää ja sitte vielä kuutta ystävää. Että kiireistä, vois joku sanoa.

Tällä hetkellä pyörii niin pesukone kuin kuivausrumpukin, koska huomennahan on lähettävä ajamaan Kuopioon! Ystävien luo hei. Tultiinhan me siis äsken kuitenkin kotiin.
Ja koska muuten ei oo tarpeeks tekemistä, niin Minillä on seisomatreenit about koko ajan ja sitä saa vahtia ettei se ihan mihin sattuu kaatuile. Ja illalla tulee vielä Minin kummit kylään.

Ja ennen näitä kiireitä kerkesin kiireessä laittaa meille kasvimaan ja kukkapenkkejä, joten oli sitä kiirettä jo ennen tätä (toisen äitin) lomaa.
Onneks on vielä kuukausi jäljellä, koska pitäis ainakin keretä mennä uudestaan mökille ja uudestaan sinne Kotkaan ja Hankoon haluisin ja Porvoossakin pitää ystäviä käydä moikkaamassa ja mitäs vielä? Niin no ton toisen äidin on lähdettävä jo uudestaan ulkomaille aurinkoon, koska sen iho meni jo ihan kuralle näissä Suomen säissä. Sellasta nää naiset puuhaa tässä kesällä. Että kunhan kiireiltäni tässä kerkeän niin teen matkakertomusta sieltä ah niin ihanalta Korfulta.

ÄITIT HORTOILEE

Jos ei meitä vielä pidetty täällä meidän kylällä ituhippeinä niin viimeistään nyt. Käytiin meinaan pylly pystyssä keräilemässä kylän antimiä.

Ainakin äitipiirissä tiedetään, ettei me Minille hirveesti mitään valmissapuskoita tarjoilla. Ja muutenkin meillä syödään ehkä vähän eritavalla, toisen äitin ihonkin takia.
Ootteko muuten maistaneet niitä vauvan purkkiruokia, pthyi. Toisin kuin itsetehtyjä soseita voisin itsekkin syödä. Siinä suurin syy miksi en tarjoa lapselleni moisia. Haluan tarjota mielummin erilaisia makukokemuksia, sitä purkkiruuat ei mielestäni tarjoa. Ne on kaikki niin same same but different.
Ehkä näistä syistä ollaan mahdollisesti leimauduttu tälläsiksi hifistelijä hipeiksi. Vaikka jotenkin meidän maailmassa on normaalimpaa tehdä itse kuin ostaa valmisruokia vauvalle.
Kelpuutamme silloin tällöin ja hätävarana annettavaksi Ella's kitchenin helpot puristettavat soseet.

Hortoilua ollaan harrastettu vähän laiskasti, vaikka meillä tietoa asiasta onkin ollut. Mutta nyt intouduttiin taas uudestaan, kun toinen äiti kävi Ummikosta hortoilijaksi nettikurssin.
Lähettiin sitten heti tutkimaan lähimaastoa ja sieltä me sitte pussiin sujauteltiin nokkosta, maitohorsmaa ja vuohenputkea.

Nämä hortat on helppo oppia ja näitä on kiva kerätä lastenkin kanssa. Samalla voit antaa lapselle luontokokemuksen ja keräämisen ilon. Näistä sujahtaa ateriaan kivasti betakaroteenia, magnesiumia, kalsiumia, mangaania, foolihappoa, rautaa, proteiinia, kivennäisaineita, c-, d- ja k-vitamiinia. Huh, mikä lista! Arvaa onko näitä kaupan lehtisalaatissa?

Miksi sitä tuleekin niin vähän hyödynnettyä tätä mahtavaa Suomen luontoa ja sen antimia?!

Nokkonen on ainakin jokaisen helppo tunnistaa ja sitä kannattais meidän kaikkien hyödyntää.
Nokkonen poistaa elimistöstä virtsahappoa ja voi helpottaa näin oloa. Se hoitaa myös ihovaivoissa: finnistä ihoa, psoriasista ja ihottumaa. Nokkonen virkistää, ehkäisee eturauhasen liikakasvua, hoitaa kynsiä, luustoa ja jopa joidenkin tutkimusten mukaan lisää testosteronia ja ehkäisee kasvainten kasvua. Wow.
Eikun tekemään uutteita, paistoksia, sipsejä, teetä, jauhetta, lettuja, pannukakkuja ja smoothieta. Tai mitä ikinä keksitkin.

Miksi sitä aina kangistuukin kaavoihin ja tekee helppoja tuttuja juttuja, ihan liian usein?

Tässä paistuu maitohorsmaa, maistuu vähän parsalle, mutta mun mielestä vähän kirpeämpää. Eikä johdu vain tosta sitruunasta. Kivaa vaihtelua, ja vielä ilmasta, hei haloo!

Ja ylläri ylläri nettikin on pullollaan ohjeita näihin! Esimerkkinä ja inspiraationa: hortoilu.fi