VAUVANVIIHDYTIN

Nyt niitä saa. Kaupat on niitä pullollaan. Meinaan vauvanviihdyttimiä. Ja on muuten koko rahan arvoinen. Toinen äiti aluksi vastasi kun kysyin ostetaanko tänä vuonna Minin ensimmäinen, että "no sellanen tikun päässä oleva". Pah, sanoin minä. Käytiin meinaan ensin testaamassa tässä kylällä yhtä vastaavaa, vähän erilaista mallia.
Eikä se tikkumalli ois toiminu yhtään näin hyvin, ja vaarallinenkin ois ollu vielä. Hitto vie!

Kattokaa nyt kuinka voi saada iloa aikaan yksi vappupallo.

Oli tuo toinenkin äiti myyty kun tämän kaupassa näki, ja viimeistään kotona kun näki kuinka Mini tätä rakasti.
Voin suositella tätä viihdykettä kaikille samanikäisille.

REMPPA-RIITAT

Vaikkei meidän talosta miestä löydy, niin täällä kovasti puuhataan ja puunataan. Molemmat äidit on tosi innostuneita kokeilemaan ja oppimaan kaikkea nikkarointia, rakentelua ja tuunailua. Sitte jos nää ei osaa jotain itte niin nää ottaa selvää, pyytää neuvoja tai sitten ihan konkreettista apua. Vaari onkin tässä molempien idoli <3 se osaa vaan kaikkea.

Minä oon oppinu jo lapsena äidiltäni ettei remppahommiin niin välttämättä miehiä tarvita ja oonkin tullut siinä äitiini. Äidiltä taitaa olla myös peruja se, että jos jotain haluan sen pitää tapahtua HETI.
Ja sitten taas toinen äiti on oppinut isältään eli vaarilta, että ensin tehdään laskelmia ja suunnitellaan. Pohditaan ja mittaillaan, ja lopuksi tehdään homma millin tarkkaan.

Siinä olikin pientä kasvunpaikkaa molemmilla kun alettiin ekaa kertaa yhdessä puuhastelemaan. Mutta oon huomannu, että loppujen lopuksi ollaan saatu aika hyvä kombo aikaseksi. Ja nykyään osaan arvostaa paljon enemmän sitä, että homma on tehty viilaamalla kuin nopeasti suhastunna sinnepäin.

Tähän kotiin muutettiin viime kesänä, jolloin minä olin hyvin raskaana. Täällä me vaihdettiin parketti, paneloitiin pari seinää, maalattiin ja pieniä juttuja muuteltiin. Ja ylläri, meillä oli vaari ja mumma täällä apuna ja oltiin vaarin hyvässä opissa miten se lattia ja paneli paikalleen pamahtaa. Ja kyllähän se pamahti. Toinen äiti oppi myös käyttämään todella sujuvasti pöytäsahaa. (Sellaista muuten haaveillaan ihan omaksi.)

      

Nytkin meillä on pihalla menossa projekti jos toinenkin. On terassin kunnostusta, aidan rakennusta, sitte kasvimaan perustamista ja vanhasta saunanovesta pöydän tekoa. Puskia onkin pihasta jo pari riviä kiskottu ja nurmikkoa istutettu.
Niin ja keksin tietty myös kivan pikkupikku puhteen lisäks, meinaan pihasohvan rakentamisen. Oon meinaan kyllästyny noihin polyrottinkisiin. Joo-o, ja aiotaan se toteuttaa ihan kahestaan. (Okei vaari jos luet tätä, saat auttaa jos ihan välttämättä haluat.)

Meillä on vaan yksi hidaste näihin kaikkiin projekteihin, meinaan tuo pieni söpöläinen Mini. Enää ei vaan päästäkkään puuhastelemaan hetkellä minä hyvänsä tai ylipäätään kaksistaan. Nyt meidän pitää osata jatkaa siitä mihin toinen jäi.

KENEN NÄKÖÄ LAPSESSAMME ON?

Multa on kysytty monesti, että onko Minissä samaa näköä kuin minussa lapsena. Tää on siitä jännä, että yhtenä hetkenä nään paljon yhtäläisyyttä ja toisena se on taas vaan oma Mininen, ilman äitin näköä. Ehkä se tulee välillä jostain ilmeestä tai eleestä. Tai jostain sellaisesta mun lapsuuskuvien muistoista, se samannäköisyys.

Tää tottakai mietityttää enemmän kun puolet geeneistä tulee joltain toiselta, tuntemattomalta. Vaikkakin me hoidettiin tää homma vähän erilailla kun yleensä on tapana. Mutta kyllä olemme käyttäneet anonyymeja luovutettuja sukusoluja.

Kävin tällä viikolla kotikaupungissani ja siellä taas kaivelin äitin ja isin valokuva-albumi-viidakkoa ja katselin vain omia kuviani. Ahh miten ihanan itsekästä. No siis vaan ihan tutkimus mielessä, tietty hei. Tutkailin ja katselin, vertailin ja huomasin että ei se omena niin kauas kai ole puusta pudonnut. Näin sanovat ainakin vanhempani sekä isovanhemmat. 

Eikai sillä loppu peleissä oo merkitystä, kenen näköä on vai onko vaan ihan reilusti ittensä näkönen. Mutta ootteko huomannu kun aina sitä vauvoista kattoo että "Jaa oisko toi nyt isän nenä ja ihan on kyllä äitin huulet, ei mutta onkos tolla teijän Pertillä ihan naapurin Jaskan otsa". Eiku siis..

Mutta ainakaan jos Minissä ei oo äitin näköä niin tukkatyyli on sama kun äitillään jo kasikytluvulta. Meikäläinenhän veti tolla kaljulla päällä aina neljä vuotiaaks asti. Juuu, eikä niitä hiuksia liikaa oo vieläkään siunaantunu. Ja samoten ah, samat sulotuoksut löytyy Minin varpaista, kun äitiltä. Kyllä kerroin juuri julkisesti, että jalkani lem.. eiku tuoksahtavat toisinaan,kenkien vika. (Hitto kun tajusin just että Minihän ei voi puolustautua nyt ollenkaan kun eihän se käytä kenkiä).
Ja samanlainen suolainen iho on myös Minillä. Ja aika velmuja ollaan kyllä molemmat.
Että eipä siinä. Kai se riittää että ees näistä yhtäläisyyksistä tunnistaa tyttärensä. Niinkun se nyt muuten ois jotenkin vaikeeta.

Toisinaan on myös hyvä näyttää vähän vaarilta tai toiselta äidiltä!

KULJETAAN YHDESSÄ TÄMÄ MATKA

Talvella mainitsin, että meistä äiteistä tehtiin lehteen juttua. Tämä lehti on Mennään naimisiin!-lehti ja nyt se on ulkona. Jutussa on kolme erilaista pariskuntaa, jotka ovat jo naimisissa. (Joo okei siis ei virallisesti olla, mutta meidän mielestä ollaan ja thats it!) Kaikilla tässä jutussa on erilainen tarina rakkaudesta.

Fiilistellään nyt sitten näin meidän vuosipäivänä vähän tota meijän juttua. Tänään siitä on kuusi vuotta kun näiden äitien rakkaustarina alkoi.

Minikin tykkäsi tästä jutusta niin paljon, että on muiluttanu vähän tota lehteä.

Pääsiäisenä kuusi vuotta sitten me tavattiin Bottalla, naistenbileissä. Joo sellasissa saa homostella ihan kaikessa rauhassa.
Minä olin kaverini kanssa siellä ja toinen äiti omiensa. Sitten siinä tapahtui kaikenlaista hauskaa ja lopputulema oli se, että päätin kävellä tanssilattian halki ja mennä suutelin toista äitiä suoraan suulle.
Niin hullu minä olen! Näin vaan jo siinä illan aikana, että toi se on. Se mun elämäni nainen.

Ja niin se mun intuitio oikeeseen minut ohjasi. Niinkuin monesti se tekeekin. Oikea nyt ja toivottavasti aina. On pidettävä silti mielessä näiden rakkaiden kanssa, että kaikki täällä on vain lainaa. Niin kodit, vaimot, miehet, vauvat, elukat ja ystävätkin. Täällä me yhdessä kuljetaan tämä matka ja sitten jokainen meistä poistuu täältä aikanaan.
Itse uskon, että kaikella ja kaikilla tiellesi osuvalla on jokin tarkotus ja merkitys. Ja niin ne sinua ohjailee ja niin kauan joitain juttuja sulle näytetään kunnes sen ohjailemaan suuntaan lähdet.
Saahan nähdä milloin mekin oikeen tajutaan täältä Suomesta pois muuttaa, ainakin talvisin. Aika näyttää.
Kaikki jutut ei välttämättä niin kivoilta aina tunnu, mutta joskus myöhemmin vasta saatat ymmärtää sen tarkoituksen. Nauti pyri nauttimaan siis jokaisesta päivästä, vaikka se joskus tuskaiselta tai jopa mahdottomalta tuntuisikin.

Kyllä vaan niin tuota toista äitiä rakastan! Niin upean matkan sen kanssa olen saanut kulkea ja matka se vaan jatkuu, kiitollisena.

Nyt nää äitit lähtee sitten viettämään tätä vuosipäivää pihalle. Repimään noita kirottuja puskia tosta pihasta. Piha kuntoon 2020 siis starttaa ÄN-YY-TEE-NYT!


P.s yks virhe tossa jutussa on. Me ollaan menty naimisiin vuonna 2012, kihlauduttu 2010. Pikku juttuja.

TÄMÄN KYLÄN NAISII

On niin mahtavaa asua tälläisessä kylässä jossa on tiivis yhteisö. Etenkin meissä äiteissä.
Joko tiistai nää mamit pakkaa vauvat vaunuihin ja suuntaa yhteiselle aamulenkille ja sen jälkeen lounastamaan, vuorotellen toistensa koteihin.

Siellä sitten vaihdetaan viikon kakka, ruokailu, loma ja muut kuulumiset ja suunnitelmat. Ja tietty kaikkea muuta yhtä tärkeää, kuten kuinka miehet on taas ollu laiskoja tai reippaita tai.. (meillä tosin toinen äiti). Tai kuinka vähän meillä onkaan taas viime öinä nukuttu.
Mutta tää kaikki on niin äärettömän tärkeetä. Kun sen toisen osapuolen kanssa kotona näitä juttuja voi toki jakaa, mutta kun sillä toisella se arki harvoin on ihan samanlaista rumbaa. Niillä on ne usein ne omat sambat jotta saa pidettyä perheen leivässä. Näistä mameista usein löytyy toinenkin jolla on ollut samaisia ongelmia kuin sulla tai sun vauvalla. Tai ainakin kertoa tarinaa kuinka serkun kaveri ratkaisi samaisen ongelman.

Tässä seurassa uskaltaa jutella kuinka ei osaa vielä syöttää oikeaa määrää ruokaa vauvalle, tai kuinka avuton on päivärytmien kanssa, miksi meidän vauva on aina tyytymätön tai miten meillä ollaan opittu sormiruokailemaan. Ihan mitä vaan. Ja aina löytyy tukea ja apua.
Uskalsin ensimmäisellä kerrallakin jo kertoa, että meidän kodista löytyykin kaksi äitiä. Ja sain kuulla kuinka se on rikkaus kun täällä on erilaisia perheitä.

Eikä nää meijän mamitreffit pelkkää ongelman ratkomista oo, vaan myös herkuttelua ja seurustelua ja nauttimista. Siitä toisen aikuisen seurasta.
Ja oon super onnellinen, että oon päässy näin huippujen mamien joukkoon.
Tiedän että joillain kotiäideillä saattaa olla tosi yksinäistä tai ainakin sitä vertaistukea vähän. Tai muiden näkeminen vaan on joskus tosi hankalaa.

Ja nyt ei toimi vanha sananlasku että; kun väki vähenee niin pidot paranee, vaan se menee justiinsa toisin päin. Jokainen tuo aina lounaalle mukanaan jotain kaapin aarteita tai tarkoitetusti ostettua tai itse valmistettua. Ihan omien kykyjen ja halujen mukaan.
Parhaillaan meitä on 15 mamia ja muksua, toisinaan vaan neljä. Yksi juttu on aina taattu, se että meillä on masut täynnä ja olo kiitollinen.