PALA ESPANJAA KOTONA

Tänne sitä on tupsahdettu räntäsateen keskelle. Uuujee. No mutta kyllä se kevät ja kesä vielä tulee. Eipähän tarvinnu alottaa vielä meijän piha- ja aitaprojekteja. Sen sijaan keskityin sitte sisälle. Jo Espanjassa. Toin vähän kotiin(kin) tuliaisia.

Rakastuin ensisilmäyksellä noihin tyynyihin. Niissä on sitä ihanaa Arabialaishenkeä jota näkyy paljon Espanjassa. Etenkin ihanissa laatoissa, joita oli joka villan pihalla. Taitaa olla peruja mauriajoilta. Metsästin laattoja meillekin, mutten niitä koskaan löytänyt. Oisin niistä jotain pihalle tuunannut.
Ja ne ois muuten jääny sinne. Ei meijän laukkuihin ois mahtunu enää yhtäkään laattaa.

Tyynyt matkasi kotiin jo ennen meitä, samoin teki tuo ihana matto.

Me ollaan asuttu kesällä vuosi tässä kodissa, mutta olohuoneessa ei oo vielä verhoja ollut ikkunassa kertaakaan. En oo vaan löytäny sellasia jotka meille kelpuuttaisin. Inspiroiduin siis niin siellä Espanjassa, että tilasin jo valmiiksi kotiin odottelemaan verhopaketin. Samaa tyyliä tietty. Se taitaakin olla nyt niin HOT, niin sisustuksessa kuin pukeutumisessakin.

Paras tuliainen on kuitenkin Minin parin tunnin päikkärit. Ne on kanssa ihan uutta. Saan syödä sohvalla tuliaissuklaat rauhassa, ehhehe.

VILLIHEVONEN

Viitaten edelliseen Heinin kirjotukseen meidän arjesta, ajattelin kirjottaa ylös mun mietintöjä, että mitä nää viimeset pari vuotta tän ihottuman kanssa on herättänyt.

Yleensähän homma menee niin, että asioita osaa arvostaa vasta sitten kun ne on menettänyt. Sama pätee tässä tapauksessa terveyteen. Sitä OIKEESTI osaa arvostaa vasta sitten kun sitä ei enää ole. Arvostusta niitä pieniä asioita kohtaan. Sitä, että voi käydä asiaa kummemmin ajattelematta suihkussa, ilman tuskaa sen jälkeen. Voi nukkua koko yön rauhassa, ilman kutinaa. Voi pukea päälleen istuvat vaatteet tai vaatteet ylipäätään. Voi suoristaa kädet tai jalat ilman kipua. Voi elää ilman kutinaa. Voi kääntää päätään ilman kipua. Voi katsoa itteään peilistä ilman, että vastassa on joku hilseilevä monsteri. Tai punoittava demoni. Voi olla ilman tunnetta siitä, että olo ei ole kuin nakkimakkaralla liian pienessä kuoressa. Voi kurkottaa ilman, että iho halkeaa. Voi ylipäätään keskittyä elämään, eikä siihen miten pahalta ihossa tuntuu tai että kuinka paljon kutittaa. Tai vituttaa. Nimittäin mulle noi yllä olevat asiat ei oo olleet enää niitä itsestään selvyyksiä, arjen palasia vaan asioita joista pitää suoriutua.

Iho on ihmisen suurin elin. Ja kun se prakaa niin voin kertoa, että sitä tuskaa ei pysty edes kuvailemaan. Vaan sellanen ihminen, joka on itse kokenut saman voi vaan ymmärtää miltä se tuntuu. Kutina on aika vittumainen vaiva, believe me.

Mä oon sellanen ihminen, että en halua luovuttaa. Senpä takia, en oo purematta nielly niitä lääkäreiden kommentteja, että tälle ei mitään vois tehdä. Ihan varmasti voi. Uskon siihen edelleenkin, vaikka tässä on kokeiltu jo ties mitä keinoja. Paino sanalla uskon. Jos en uskois, niin mä olisin varmaan jossain lataamossa. (Vaikka joskus lataamo (kirjaimellisesti otettuna) olis kyllä ihan tarpeen, jotta vois ladata akkunsa täyteen.) Sen takia on tärkeetä uskoa vaikka se välillä onkin haasteellista.

Niinhän se on, että vaikeudet on niitä kasvunpaikkoja. Ja niin se on varmasti tässäkin tapauksessa. Oon oppinut itsestäni enemmän, tiedän että oikeesti kyllä mä selviin mistä vaan. Tiedän terveellisestä ruokavaliosta paljon enemmän. Aina se tieto ei tietenkään riitä vaan vaatii toteutustakin. Houkutuksia riitää koko ajan. Vaikka ois kuinka vaikeeta niin kaikki on aina kuitenkin vaan hetkellistä. No joo tää "hetki" on kestänyt jo aika kauan. Mutta silti. Elämä menee eteenpäin, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Ja joka hetkessä voi tehdä valinnan. Valitsenko, että annan tän sairauden pilata mun elämän, viedä ilon siitä vai valitsenko toisin? Koska loppupeleissä mulla on se valinnan mahdollisuus. Voin valita kiinniittää huomioni niihin ihaniin asioihin, joista saan olla super onnellinen. Mulla on aivan ihana ja rakas vaimo, ihanaakin ihanampi Mini ja muutenkin kaikki ihan hyvin. Mä en pysty vaikuttamaan olosuhteisiin, mutta mä pystyn vaikuttamaan siihen, että miten mä niihin reagoin. Se on mun valinnasta kiinni.

Mä en voi päättää, että mä parannan mun ihon. Oon kyllä yrittänyt, trust me. Muttei oo vielä toiminut. Jatkan kyllä yrittämistä. Sinnikkäästi. Mutta mä voin koittaa hallita mun tunteita ja mieltä. Mieli on kuin villihevonen. Mä haluun koittaa kesyttää sen ja ohjata sitä siihen suuntaan mihin mä haluun. Haluan itse päättää, että olenko onnellinen vai depiksessä. Ja periaatteessa se on vaan valinnasta kiinni. Vaikkei sitä välttämättä halua niin kokeakaan. Se on aika iso vastuu ottaa. Vastuu omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Ja joka hetki me ollaan sen valinnan edessä. Pidänkö kiinni tästä tuskasta/tunteesta vai siirränkö sen syrjään ja keskityn hyviin asioihin? Heikkoja hetkiä tietenkin on ja tulee olemaan. Aina ei vaan jaksa tsempata ja valita sitä parempaa vaihtoehtoa. Mutta aina voi yrittää. Valita se positiivisempi vaihtoehto. Ja jos sen tekee edes muutamana hetkenä, niin se on aina muutama hetki parempaa elämää. Se jos joku on sen arvosta, että ainakin yrittää. Se on ollu tässä jo hetken mun tavoite. Muistaa ainakin yrittää. Joka hetki.

Käytiin tässä Malagassa pyörähtämässä yks päivä ja siellä oli yhessä kahvilassa hyvä taulu. Se vois toimia kaikille ohjenuorana. Tässä sama juttu kuvana.

Ja mitä sitä sanotaankaan urheilupiireissä, että "Kipu on kaveri ja kaveria ei jätetä". Se taitaa osua ihan hyvin tähänkin tilanteeseen. Mä en näköjään haluu millään jättää mun kaveria. Mutta ehkä olisi kuitenkin jo aika?

- Ulla

ARKI ON COOL!

Nyt kun kaikkien huulilla on sana arki, niin meilläkin näiden viikonloppureissujen välissä on ne perinteiset viisi. Mutta ihan perinteistä arkea meillä ei vietetä. Ainakaan juuri nyt, kun vielä on muutama päivä jäljellä täällä Espanjan auringon alla. Eikä muuten muutenkaan (vielä).

Pääsyy tänne Espanjaan tuloon ei suinkaan ollut seikkailu ja huvittelu vaan toisen äitin ihon parantaminen. Se on olennainen osa meidän arkea, niin täällä kuin kotonakin.

Aamut meillä alkaa kuivaharjauksella, raapimisilla ja rasvaamisilla. Päivät menee tiukkaa ruokavaliota noudattaessa, joskus myös raapiessa ja rasvaamisessa. Tietysti myös toinen äiti käy töissä. Täällä se tapahtuu etänä. Iltoihin kuuluu säännöllisesti urheilu, jotta iho pysyisi kunnossa ja sitten ne samat rutiinit. Usein vähän tai paljon raapimista ja rasvaamista. Yöt ne on meillä nykyään haastavia, eikä pelkästään Minin takia vaan toisen äitin uni on mennyt hukkaan. Herätessäni saan aina jännittää montako tuntia äitillä on unta takana 1 vai peräti 3? Onko iho raavittu auki?

Ruokakuviot on tällä hetkellä rajattu tiukkoihin raaka-aineisiin. Ennen tänne Espanjaan tuloa äiti kävi yliherkkyystesteissä ja sieltä paljastui aika monta ruoka-ainetta joilla ei oo asiaa meidän keittiöön. En useinkaan jaksa tehdä erikseen ruokia molemmille, silloin tällöin teemme toki omiamme. Ja mulle kelpaa todella hyvin myös toisen äitin ruokavalion mukaiset sapuskat ja sen kokkailut. Ja sitten me yritetään keksiä sallituista aineista herkkuja, se se hauskaa onkin. Onnistumisprosentti on vielä aika heikko.

Täällä Espanjassa ei siis suinkaan olla käyty ihanissa tapas-ravintoloissa ja churroteriassa herkuttelemassa ja iltoja istumassa viinilasit kädessä.  Meidän ulkona syömiset voidaan laskea yhdellä kädellä. Eikä niitä tulla pahemmin tekemään ainakaan puoleen vuoteen, yhdessä nautiskellen. Mutta niidenkin aika vielä tulee.

Shoppailemaan en mukaani toista äitiä saa, siitäkään syystä, että lähes poikkeuksetta iho reagoi vaatepölyyn myymälöissä ja kauppakeskuksissa. 

Ainiin ja sitten meillä on vielä tää ihana Mini. Sekin vaatii osansa. Tuo oman twistin vauva-arjen haasteina. Tarvitsee hoivaa, rajoja ja rakkautta. Onnekkaita kyllä ollaan, se tuo jokaiseen päiväämme iloa. Myös niinä tosi haastavina.

Parisuhdekin toisinaan on ollut koetuksella, ihan vain tämän ihon takia. Mutta me puhutaan ja kunnioitetaan toisiamme. Niin ja rakastetaan. Sillä me selvitään ja se riittää. 

Se miten nää arjen haasteetkin jaksaa on usko. Usko siihen, että jonain päivänä nää vaikeudet on ohi. Päivät ei mee enää ihon miettimiseen ja selviytymiseen. Myös siitä on apua, että tehdään paljon niitä viikonloppureissuja. Ja me jaetaan arjen tehtäviä, eikä kaikki jää toisen niskoille. Ja meillä on toisemme, meidän oma pieni perhe. Ja ystävät, ne on sitä arjen herkkua. Sekä tietysti omat perheemme, aina tukenamme.

Minä tuen toista äitiä niin paljon kuin pystyn ja jaksan. Omat rajanikin olen oppinut tunnistamaan. Ei tietty ole helppoa antaa öisin toisen vain raapia tuntitolkulla kun tiedän mun sivelyn rauhoittavan. Mutta joskus oma unitarve ajaa ohi. Kun tiedän, että pari tuntia ja sitten mini herää. Ja myönnän joskus päivisinkin uppoudun vain minin kanssa leikkimiseen toisen äitin auttamisen sijaan. Vaikeita valintoja!

Mutta nää on meidän haasteita ja tiedän, että jokaisessa perheessä on omansa. Niin arkena kuin juhlana. Sitä sitten rakentaa sen oman arjen niiden haasteiden ympärille, ja yrittää ajaa ne haasteet nurkkaan. Haasteet, niitä tarvitaan. Ne kasvattaa. Se miksi ja mistä tämä ihottuma meidän haasteeksi on tullut on vielä mysteeri, mutta on meillä arvelumme.

Jonain päivänä meillä on toisenlainen arki, toisenlaisilla haasteilla ja sekin on cool!

Miten kaikki sitten täällä Espanjassa on sujunut? Ainakin niin, että kortisonilta, sairaalalta ja lääkkeiltä on vältytty. Iho on ollut pehmeämpi kuin vuosiin. Kiitollisena saadaan siis olla.

Mites siellä nää arjen haasteet?

NYT LÄHTI LAPASESTA

Vietin pari vuotta sitten älä osta mitään -vuotta. Annoin itelleni luvan ostaa vain jos jotain ihan oikeasti tarvitsi en siksi että halusin jotain. Tämä koski etenkin vaatteita, kosmetiikkaa, sisustusjuttuja, toisin sanoen kaikkea materiaa.

Mulle oli tullut ennen tätä lupausta jo edellisen vuoden lopussa sellanen ostoähky. En tiedä johtuiko se kaupallisesta työstäni, jossa paljon myytiin vedoten tunteisiin ei tarpeisiin. Vai siitä, että äitini on opettanut minut ”tarkan markan tytöksi”.

Olin siis alkanu pikkuhiljaa toteuttaa tätä älä osta mitään -periaatetta ilman mitään uuden vuoden lupauksia. Olin jo tullut harkitsevammaksi ostajaksi, vertailin, kiertelin, sovittelin ja tarkoin harkitsin ennen kuin ostin. Sitten haastoin itseäni vielä enemmän. Onnistuin siinä tosi hyvin.

Arvomaailmaani sopii muutenkin tällainen pieni antimaterialismi. Mun mielestä tässä maailmassa on jo tarpeeksi tavaraa ja rompetta, joten oon halunnut hillitä tätä hamstrausta, ainakin omalta osaltani. Toinen äiti ei ees pidä shoppailusta. (Paitsi urheilukamppeiden.)

Tämän vuoksi Mini on kulkenut käytetyissä vaunuissa, turvakaukaloissa ja vaatteissa. Olen kuitenkin supertarkka (öhöm kaikessa materiaan liittyvässä) ja ostan kirppariltakin vain sellaisia mistä oikeasti pidän tai mitä me tarvitaan ja mikä on hyvässä kunnossa. En siis kelpuuta mitä vaan, sieltäkään.

Osan olen ostanut alesta tai ollaan saatu lahjaksi. Muutaman vaatteen ostin uutena Minille. Ja näihin ostoksiin ei toisella äitillä oo ollut oikeastaan mitään sanottavaa. Tyytyväinen on ollut kun oon käytettynä löytänyt ja tehnyt sen kaiken aivotyön, että mitä me tarvitaan. Siis Minille.

Ja mitä kävi nyt. Täällä Espanjassa. Musta tuli yhtäkkiä joku himohamstraaja! Meni viikkoja täällä ennen kuin ostin mitään, etenkään itselleni. Mutta odotas kun kotiinpaluu alko häämöttää niin päivien vähetessä ostokset vaan sen kuin kasvoi kasvaa.  Sadepäiviä oon paennu ostoskeskuksiin. Sadetta on helppo syyttää, hei. Tai sitten iski se paniikki, että kohta en näitä enää saa ja me ollaan kotona.

Minille oon ostanu aika hitosti kaikkea, eri kooissa tietysti. No kun halvalla on saanut ja vielä supersöpöjä juttuja. Kirpparihinnoin, ainakin suurin osa. Kiva selitellä näin jälkeenpäin.

Itelleni kai, ettei tulis ostokrapulaa.

Sitten aloin myös löytää itselleni kaikkea. Ensi kesän muoti näyttäis olevan just sellasta ”mun näköistä”. Joko hippityyliä tunikoineen ja ponchoineen tai sitten sini-valkoista, ihanan raikasta.  Ja sellasta sitä sitten ostoskassiin on päätynyt.

Olin kuitenkin miettinyt jo valmiiksi tänne tullessa, että mitä voin ostaa itselleni. Löysin kyllä sen kaiken mitä meinasin ja ”vähän” muutakin. Halvankin pitää olla hyvä/istuva, siitä en höllää. Ottaisin tästä saldosta kuvan, mutta kun meillä on lähteny mamman mukana jo lähes kaikki Minin jutut Suomeen. Ja vaarin ja mumman mukana yksi kokonainen matkalaukku!! Meidän on siis ostettava vielä yksi laukku millä tuoda kaikki kotiin. WHAT!?

Mutta niin kuin sillä suklaalla, kaikella on aikansa ja paikkansa. (Joo ja pidetään mielessä, että mitään täältä lähtiessään ei saa mukaansa ja sisäinen kauneus on tärkeintä ja ja ja..)

Kotona ei tarvii, eikä pidä hetkeen ostaa mitään, hetkinen, paitsi Minille potta ja syöttötuoli.

Myönnetään vähän lähti lapasesta.

JULIUS CAESARIN HERPES JA MÄTÄMUNA

Lueskeltiin täällä olevaa vaelluskirjaa ja siitä löyty mielenkiintoinen kohde. Manilvan lähellä sijaitseva Banos de la Hedionda, rikkilähteen ympärillä oleva roomalainenkylpylä, joka on rakennettu vuonna 61 eKr. Legenda kertoo, että itse Julius Caesar laittoi alkuun kylpylän rakentamisen sen jälkeen kun hänen herpes oli parantunut lähteen vedessä. Lähteellä kerrotaan muutenkin olevan parantavia vaikutuksia muun muassa ihosairauksiin. Tästähän mä tietenkin innostuin ja pakotin koko konkkaronkan lähtemään mukaan kylpemään.

Tässä vaiheessa meitä oli vielä isompi porukka kasassa kun vaari ja mumma oli viikonloppu visiitillä. Niimpä me suunnattiin sitten Manilvaan päin ja parin eksymisen jälkeen löydettiin sopiva paikka autolle ja lähettiin talsimaan lähdettä kohti. Ei ollu pitkä matka kävellä kun oltiin jo perillä.

Hajustakin sen jo tunnisti. Mätä kananmuna lemusi jo pitkän matkan päähän.

Ennen kylpemään menemistä iho piti käydä vuoraamassa savella.

Vesi oli yllättävän lämmintä, varmaan joku vähän alle 20 astetta. Se kuulemma pysyy saman lämpöisenä ympäri vuoden.

Oli kyllä ihan huippukokemus käydä tuolla pulikoimassa Caesarin kanssa. Pieni pettymys kuitenkin koitti seuraavana päivänä, kun mun iho ei ollutkaan kokenut ihmeparanemista lähteessä kylpemisen jälkeen. Mutta tulipahan sekin kortti tsekattua.

-Ulla

WELCOME TO PARTY!

Mini kutsuu teidät bileisiin, ne järjestetään meillä joka yö about klo 00:30 ja kestää siihen asti kunnes illan tähti sammuu.  Riippuen yöstä. Jopa klo 3:30 asti.

BILEISSÄ LUVASSA:

Tajutonta tamppausta ja hillumista.

Laulua ja kiljumista.

Joskus jopa äännellään kuin eläimet.

Yleensä myös striptease show (no okei vaan sukat lähtee)

Yön showsta siis vastaa Mini the party animal. Show ei taatusti jätä ketään kylmäksi!

Etkot ja jatkot kandee järjestää muualla, meillä on silloin aika hiljanen meininki.

SEIKKAILU SIMPUKALLE

Houkutteleva otsikko, eikö? Tässä toisen äidin raportti sen omista seikkailuistaan, yksin. Enjoy!

Mulla on ollut koko espanjassa olo ajan haaveena päästä tekemään joku vaellus. Nyt se hetki sitten vihdoin koitti. Perjantaina. 13 päivä. Hyvä idea, eikö? Niin munkin mielestä.

Tavoitteena La Concha (1215 m), simpukkavuori Marbellan takana. Joo-o siis oikeesti, se näyttää ihan simpukalta. Arvioitu matka-aika sellanen nelisen tuntia ja matkaa 7,5 km. Kuulosti tosi hyvältä ja sopivan mittaselta reitiltä. Siis niinku teoriassa. 

Mini ja Heini La Cañadaan shoppailemaan, tää äiti luontoon patikoimaan. (Mini on valitettavasti vielä liian mini vaellusretkille, kun ei voi laittaa vielä rinkkaan istumaan.) Heini oli kyllä tosi harmissaan, kun joutu menemään shoppailemaan eikä tarpomaan vuorenrinnettä ylös. Se piti ihan pakottaa siihen. 

Mä ajoin Refugio de juanariin, josta reitti alkoi. Ei muuta kun auto parkkiin, rinkka selkään ja menoksi. Jaa, mutta mihis suuntaan mun pitäis mennä? Ei näkyny kylttejä La Conchalle. Muita kylttejä siellä kyllä oli, mutta se mun kaipaama vaan puuttu. Alku oli lupaava. Olis ehkä pitänyt siitä jo päätellä, että miten tässä käy.

Tältä näytti reitin alkuosa, baanaa olis riittänyt suuremmallekin joukolle.

Onneks tuli pari vastaantulijaa ja oikea suunta selvisi ja lopulta löytyi jopa se kauan kaivattu kyltti, että mihin päin oli matkattava. Se kyltti olikin sitten se ainoa koko reitillä. Jep. Ja tällä äidillä on huikee suuntavaisto. Siis aivan huikee. Noh ajattelin, että kyllä mä nyt yhelle vuorelle löydän, kui vaikeeta se nyt muka voi olla?

Kauan kaivattu kyltti.

Siinä se matka taittu sitten mukavasti maisemista nautiskellen ja tuoreilla voimilla. Ihan puhkuin intoa, jee miten ihanaa! Mitä lähemmäs huippua päästiin, niin sitä vaikeempaa oli enää löytää reittiä, mitä olis tarkotus sinne mennä. Välillä mulla tais olla ihan omat reitit. Kiipeilin harjanteille vaan todetakseni, että jahas reitti loppuu äkkijyrkkään pudotukseen. Taisin valita väärän reitin. Ei muuta ku takasin päin ja uus yritys. Tarpeeks kun hilas edes takaisin niin lopulta löysin huipulle. Wippiii! Huikeet oli maisemat, tosin Marokkoon ei kyllä näkynyt kun oli niin paljon usvaa ja pilviä.

Olin koko kiipeämisen ajan haaveillut jo valmiiksi mun mukaan ottamista eväistä. Nehän nyt on retkissä aina parasta, eikö? Oi, että kun pääsen huipulle, niin syön mun herkullisen ruuan, minkä olin pakannut mukaan ja vedän kokiksen päälle. Purin sitten rinkasta näitä mun ihania eväitä, vaan todetakseni, että ei helkutti, mun safkahan on vieläkin jäässä! Joo. Siis mulla oli kuningasidea edellisenä iltana laittaa mun lounas pakkaseen, ettei mee sit patikoinnin aikana pilalle. Ei menny pilalle. Pysy hyvin jäässä ihan kotiin asti. He-he-herkullista! Onneks sentään olin pakannut mukaan myös muuta purtavaa, ettei nälkä jääny. Siinä sitten mutustelin niitä maisemia katellen. Kun olin syöny ni sitten lähin reippaana tyttönä takasin päin. Aattelin oikeen yllättää Heinin, että miten nopeesti pääsen takasin. Virhe. Mitä sitä sanotaankaan, että ylpeys käy lankeemuksen edelle. Vai miten se nyt meneekään. 

Siinä sitten olin tovin matkaa taittanut. Vauhdilla. Kun aloin ihmettelemään, että miten tää maisema ei nyt näytä tutulta. ÖÖÖH. Siis oonko mä voinu lähtee sieltä huipulta eri reittiä takasinpäin. Eihän siellä menny muita reittejä. Vai menikö. No helkutti, mä oon kyllä jo nyt niin pitkällä, että emmä nyt takas sinne huipulle jaksa enää kiivetä. 

Missä ihmeessä se polku edes menee. Reittiä ei sit löytänyt niin ei millään. Pieni paniikin poikanen hiipi mahaan. Löydänköhän mä täältä tänään alas. Siinä sitten reittiä ettiessä alan kattelemaan takasin huipulle päin. Sieltä vyöryy musta pilviseinämä vuoren huipulta alas. SHIIIIIIIIIT. Nyt tulee kiire. 

Poukkaroin rinnettä edes takasin kun mikäkin aasi. Se oli sellasta kivikkoa, että oli melko mahdotonta löytää edes mitään reitin tapasta, niimpä painelin vaan alas päin. Pakko päästä täältä alas ennen kun sataa ja tulee sellanen sumu etten nää mitään. Onneks aasillakin oli vähän onnea ja löysin sitten jonkin ajan päästä uudestaan reitin. Tässä vaiheessa olin jo varma, että tästä tulee nyt sit seikkailu ihan sanan oikeessa merkityksessä. En nimittäin todellakaan ollu matkalla lähtöpaikkaa kohti. Sen mun suuntavaisto sentään päätti mulle kertoa. 

Tosta se reitti menee, selkeetä eikö?

Olin vaan onnellinen, että olin löytänyt edes jonkun reitin. Sitten vaan toivoin, että se ei ole joku merkattu maisemareitti, joka vie jollekin toiselle vuorelle. Niin. Enhän mä tosiaan tienny, että mitä reittiä mä seurasin. Jotain muuta ainakin kun sitä mitä mä olin vuorelle kiivenny. Todistusaineistoa kuvien muodossa ei tältä reitiltä kauheesti löydy, sattuneesta syystä ei tullu mieleen kaivaa kameraa repusta.

Päättelin suunnasta, että taitaa reitti viedä sellaseen pikku kylään kun Istan. Siinä sitten puolijuoksua taitoin matkaa. Myönnetään. Oli kyllä jo pieni paniikki päällä, että pääsenkö ennen pimeetä ja niitä pilviä alas. Varsinainen takaa-ajo vuorilla. Ehkä sellasen kolmen-neljän tunnin jälkeen näytti jo lupaavalta. Tai oikeestaan kuulosti. Ihmisten ääniä, jee! Mähän selviin tästä! 

Istaniin sitten saavuin viimeinkin. Ei käyny matka tylsäks ku ei täytyny palata samaa reittiä takas. Olishan se nyt vaan ollu tylsää. Tuli niinku kaks kärpästä yhen hinnalla. Mitäs vinguin, että pitää päästä vaeltaa. Sain sitä sitten vähän enemmän ku mitä tilasinkaan. Rapiat 15 km vuoristossa juoksua. Ei tarttenu mennä illalla enää lenkille. 


Sitä sitten oltiin Istanissa. Ihan hyvä juttu sinällään, mutta auto vaan oli väärässä paikassa. Se oli tietenkin siellä mihin mun oli ollut tarkotus palatakin. Jaa. Mites mä nyt sinne pääsen. Ei muuta ku ettimään jotain paikkaa, josta sais soitettua taksin. Parissa paikassa käynnin jälkeen mut ohjattiin bussipysäkille, missä oli taksin numero. Tai montakin. Ettei olis niin helppoa. Siinä sitten kilauttelin pariin numeroon ja vihdoin tärppäs. Taksi tuli parinkymmenen minsan päästä. Marbellasta. Olin ylittänyt patikoiden sellasen vuorijonon. Sille toiselle puolelle. Matkaa autolla Istanista alotuspaikkaan oli sellanen yli 50 kilsaa. Piti kiertää se vuoristojono. Oliskohan pitäny kävellä takasin.

Parasta tässä muuten oli se, että näin edellisenä yönä unta, että eksyin vuorelle. Siinä unessa tosin mua myös puri käärme siellä. Sitä ei onneks oikeesti tapahtunu, paitsi että yks ruskea käärme tosin lähti livohkaan vähän matkan päästä. Et ehkä olis pitänyt olla vähän tarkempi, mutta toisaalta pientä seikkailuahan mä halusin. Mitä tässä nyt sanois. Olipahan reissu ja tulipahan tehtyä. 

Tässä vielä fiilistelykuvia matkanvarrelta.

Ja kaiken huipuks, Heini ei koko tänä about 8 tunnin rupeamana edes ollu shoppaillu paljon mitään. Uskomatonta. Ja kaiken lisäks se vielä sano, että nyt kyllä riitti shoppailut hetkeks. En meinannu uskoo korviani <3

KERRAN MYYJÄ AINA MYYJÄ?

Leikin pikkutyttönä myyjää ja mulla oli oma kassakonekin ja rahaa. Se oli kuulkaa hienoa 80-luvulla. Oli, uskokaa pois! Kerroin että ”Miä oon muuja”. Ja sitten mulla oli kauppa missä oli myynnissä milloin kai mitäkin. Se oli lempileikkejäni.

Sitten kun kasvoin isoksi tytöksi, niin minusta tuli kuin tulikin myyjä. Viihdyin kymmenisen vuotta kaupassa. Eri kaupoissa, erilaisissa haasteissa.

Mutta siis se mun jutun juuri tässä oli, että mulla on oltava joku myyjännaama. Mulle siis käy lähes joka kerta näin kun olen itse ostoksilla, että mua luullaan myyjäksi. Näin kävi myös täällä eilen. Kahdessa kaupassa!

Ekassa se tyyppi tajusi heti kun oli ensin espanjaksi kysynyt juttunsa. Ja minä siihen vain jotain, että ”Sorry?”. Mutta toisessa nainen tuli sovituskopista ulos ja olin menossa sinne vaatteineni, niin alkoi juttua tulla. Pitkä tarina ja pyysin, että ”Same in english” niin sitten se kertoi  sovittamistaan farkuista ja kuinka tarvitsisi niistä toista kokoa ja kyseli löytyiskös? Minä tietysti siihen vaan sepustin, että en kyllä tiedä kun olisin itsekin tässä menossa sovittamaan. Tietysti se nainen vähän nolostui, niin kuin ne aina ja pyyteli anteeksi. Eipä mitiä. Luulin, että hälytyskellot olis jo soinnu siinä vaiheessa kun en osannut espanjaksi auttaa.

En tajua miten tätä käy mulle täälläkin. Kai minä sitten niissä kaupoissa heilun sen näköisenä, että haluan kyllä nyt myydä kaiken. Välillä oikein tunnen kuumottavan katseen ja huomaan, että ne alkaa kattelemaan tai lähestymään mua sillä silmällä, että toi varmaan on myyjä. Kaupalla ei usein oo edes niin väliä. Sen on oltava se myyjännaama? Vai olemus?

Tässä eilisen saldoa

Mun mammaloma loppuu kesällä ja aika näyttää oonko sitten taas myyjä?