PÄIVÄ TALVESSA ELI SIERRA NEVADASSA

Vihdoin sain ”oman” koneen tänne Espanjaan kun vaari & mumma tuli viikonloppukylään. Nyt on vähän helpompi kirjotella. Vaan mistä sitä kirjottais. Tavallaan on tapahtunu paljon mutta tavallaan ei mitään ihmeellistä.

Että kirjoittaisko sitä siitä, kun äitit hepuloi toisilleen joka kerta kun ollaan jossain reissussa. ”Sano nyt minne ajan, käännynkö tosta, meenkö suoraan, mihin mä nyt meen..?”

Vai siitä kun mini oksenti yöllä kolmesti, kun oli ahnaasti uutta kanaruokaa syönyt.

Tai kun ei kelpuutettu autovuokraamosta saamaamme uutta autoa. (Joka täällä muuten pitää vaihtaa joka 2000km jälkeen. Ainakin meidän vuokraamossa.)
Vai siitä sitten, kun meinasin tehdä aamupalasmoothiet appelsiininkuorista. Jep tästä valoisuudesta huolimatta täälläkin ollaan ajoittain vähän väsyneitä.

Tai kun toinen äiti hukkasi kännykän, jota etsittiin pari tuntia pitkin kauppakeskusta, vaan olikin kotona sängyllä.

Alotetaan nyt kuitenkin Sierra Nevadasta, siellä minäkin pönttöilin.

Tiedettiin jo tänne tullessa, että halutaan laskettelemaan Sierra Nevadaan. Ja voin kyllä suositella rinteiden puolesta. Itse kylä ei tehnyt suurta vaikutusta, vaikka maisemat oli todella vaikuttavat. Ja kylä ihan suloinen.

Kylän kapeat kadut on yksisuuntaisia ja niillä poukkoilee autot, kissat, koirat, skimbaajat, snoukkaajat, vauvat ja vaarit sulassa sovussa. Tavallaan. Auton ratissa ehkä skidisti ärsyttää kun jengi kävelee keskellä tietä, eikä tee elettäkään väistääkseen. Siinä sitte körötellään rinteen juurelle asti, jos pois kylästä halajaa.

Oltiin yksi yö hotelli Reino Nevadossa, jossa oli kyllä niin ihana asiakaspalvelu ja ihanat ihmiset töissä, että heille pisteitä täydet 10. Hotelli muuten oli aika basic-tasoa.

Heti hotellille päästyämme, minille nopeasti milkshaket nassuun ja äiti kohti rinnevuokraamoa. Mini jäi mummin hyvään hoitoon.

Ensimmäinen yllätys tuli kun yritettiin etsiä lipunmyyntipistettä, ei helppo homma, muttei mahdoton. Yllätys nro 2, rinteet sulkeutuvat jo klo 17. Kellohan kävi jo kahta kohti.

Seuraava etappi oli vuokrata laskukamat. Haastavaa, kun Suomessa on tottunut että vuokraamoja on yksi tai muutama, mutta yllätys nro 3, täällä vuokrakamoja tarjosikin joka putiikki. Eikun nopeesti ekaan ja rinteeseen.

Sitten koppihissillä korkeuksiin, hissin vaihto ja matka jatkui vielä ylemmäs. Matkaa korkeimmalle huipulle oli about 3000m.

Mutta kuinkas sitten kävikään, äitien jalat puutui ja yhden laskun aikana stoppeja oli tehtävä about 5, kun jalat oli ihan soseena. Hyvä etten itkua tuhertanut rinteessä istuen. Amatööri. Kummasti auttoi kun otti seuraavaa roundia varten villasukat pois. Vihdoin päästiin asiaan.

Seuraava ongelma kohdattiin kun, rinteeseen laskeutui sellainen sumu, että hyvä että suksensa näki. Rinteessa oli jos jonkinlaista laskijaa ja porukkaa muutenkin runsaasti, kun sattui sopivasti hiihtolomaviikko. Einiinkiva! Näkyvyyden ollessa 2m eteenpäin alkoi jo pelkäämään henkensä puolesta. Äitien laskut jäi sitte tasan kolmeen. KOLMEEN. Noloa.

Sitä varten kannatti ajaa parisataa kilsaa ja vuokrata kamat ja ostaa 40€ hissilippu. Ja hotelli. Jep kannatti, sitä mieltä ollaan edelleen.

Oli ne vaan niin upeet rinteet ja näkymät. (Jos tota sumua ei oteta huomioon.)

Seuraavana päivänä suunnattiin auto kohti Alhambraa. Kas siinä tunti lippuja jonotellessa muistui mieleen, että mun rahapussihan jäi sinne hotellin yöpöydän laatikkoon. Että kerta vielä vuoristoteitä Sierra Nevadaan päivän päätteeksi (30km matkaan meni aikaa 1h, yhteen suuntaan).

Hotellin henkilökunta oli niin jaloa, ettei suostunut edes rahaa ottamaan vastaan kun kiittelin lompakon säilytyksestä.